Kotiaresti.

hmm tota joo.. näin unta, josta sain sitten inspiraation kirjottaa tän novellin.

Eli siis vain inspiraatio on unesta, joten unessa ei todellakaan tapahtunut tuota kaikkea, ja mulla ei oo tosiaan niin hyvä unimuisti, että muistasin noin tarkasti. :3

 Ja palautetta saa toki laittaa! Ja tää on tosiaan mun eka tällänen kunnon novelli joten arvostelu sit sen mukasta, kiitos. Joskus kutosella viimeks kirjotin jotain 'kunnon' tarinaa.

MIELIPITEITÄ SAA PITÄÄ KERTOA ! Mutta mielellään rakentavia sellasia.

                           Kotiaresti

Astelin reippaasti sisään urheilusaliin, siellä pidettiin tänään juhlat pienille lapsille. Sinne sai tulla päiväkoti-ikäisiä lapsia. Olin yksi valvojista, mutta ainut 16-vuotias sellainen. 

Katselin pitkään ympärilleni, ja näin siellä tutun pikkupojan. Olin nähnyt hänet viimeksi vuosi sitten. Hän muisti minut, ja juoksi suoraan syliini. Pidin tuosta pikkuisesta tosi paljon, olin kiintynyt häneen. Halasin poikaa takaisin, ja hän alkoi innoissaan selittää kaikkea, mitä oli tapahtunut. Kuuntelin kärsivällisesti ja hymyilin sinisilmäiselle pojalle. Pojan äänestä kuuli kuinka onnellinen hän oli. 

Yhtäkkiä, sinä saavuit takaani, ja kyykistyit viereeni. Ensin katsoit ruskeilla silmilläsi suoraan omiini, sitten halasit pikkupoikaa. Ja olin hieman ihmeissäni mutta kerroin sinulle kuinka paljon pidin tuosta pienestä pojasta, ja kuinka suloinen hän oli. Katsoit vain minua ja hymyilit. Sanoit että sinäkin pidit poikaa suloisena. 

En ollut sinuakaan nähnyt pitkään aikaan. Varmaan kaksi kuukautta sitten viimeksi. En tiennyt miksi olit siinä, miten olit päässyt luokseni niin kaukaa? Mutta en välittänyt siitä nyt, kun olit siinä ruskeine hiuksinesi ja nappisilminesi. 

 Nousimme ylös, ja halasin sinua tiukasti. Halasit takaisin. Olin onnellinen taas pitkästä aikaa. Halusin pitää sinut siinä. Kysyin sinulta, jäätkö luokseni, voisitko olla minun? Ilmeesi toteni, ja sanoit että sinun pitää miettiä ja että lähdet hetkeksi ulos. Lähdit pois. Jäin taas yksin. 

Pieni poika oli ollut vieressämme koko ajan. Hän otti minua kädestä ja kyykistyin hänen eteensä, silmät kosteina. Hoin mielessäni kokoajan, etten saanut itkeä siinä lapsen edessä. Poika näki kosteat silmäni ja kysyi että antoiko se poika sinulle kotiarestia? Hymyilin pikkuiselle hieman ja vastasin että tavallaan. Siihen pieni poika vastasi että, älä sitten itke, kotiarestit eivät kestä kauan. 

 

Pieni poika sai minut miettimään, oliko tämä kotiaresti sinulta minulle? Oliko väärin rakastua sinuun? Annoitko minulle kotiarestia rakastumisesta? Vaihtoehtoja minulla oli kaksi: joko unohtaisin sinut jolloin en enää rakastaisi, ja pääsisin kotiarestista tai saisin sinut muuttamaan mielipidettäsi asiasta, jolloin unohtaisit kotiarestin. Päätin kokeilla viimeistä vaihtoehtoa.

Keräsin rohkeuttani, ja lähetin sinulle viestin jossa luki lyhyesti: Tahdon nähdä sinut nyt. Tavataan hallin pihalla. Viestin lähetettyäni meinasin taas itkeä, mutta lähdin kuitenkin ulos. 

Minun ei tarvinnut kauaa odottaa että tulet, koska ilmestyit nopeasti nurkan takaa. Et kävellyt kauas nurkalta, jäit noin kuuden metrin päähän minusta. 

Sanoit että sinun täytyy vielä miettiä. Toivottavasti tämä auttaa sinua miettimään, sanoin ja juoksin luoksesi. Melkein jopa hyppäsin syliisi, katsoit minua suoraan silmiin ihanilla silmilläsi, ja varvistin hieman että ylettäisin suutelemaan. Suutelin sinua pitkään, vastasit suudelmaan samalla mitalla. Pidin käteni niskasi takana ja sinä kätesi vyötärölläni. Olin taivaassa. 

Halusin sinut omakseni, mutta irrottauduin sinusta. Hymyilit minulle ja sanoit olevasi miettinyt jo tarpeeksi. Vastasin hymyysi, mutta lähdin kuitenkin kävelemään takaisin hallia kohti. Juoksit vierelleni ja otit minua kädestä. Kävelimme yhdessä sisälle. Olit minun. Kotiaresti oli ohi. 

© Jenna ( IeatU ) 2012  & oikoluku: Repa ( Reino )